perjantai 11. elokuuta 2017

Mistä löytäisin mä sen, todellisen aitouden?



”Ole vaan aito oma itsesi!”  Jostain syystä tämä neuvo on usein hämmentänyt minua. Miten olla aito tai oma itsensä? Sehän riippuu niin tilanteesta ja tunnelmasta, millainen on. Välillä voi olla jäykkä ja varautunut, välillä letkeä kuin letkajenkka. Onko tämä muille jotenkin selvä asia?

Minä pyrin jo nuoresta pitäen ymmärtämään itseäni tutkailemalla persoonaani. Tiedäthän ne lukuisat ja monenkirjavat testit ja kirjat, jotka valaisevat ominaisuuksia ja persoonallisuuden piirteitä?

Jospa se aitous sieltä selviäisi? Millainen oikein olen? Parhaimmillaan on äärettömän kiinnostavaa ja ilostuttavaa oppia hahmottamaan itselle ominaisia suhtautumistapoja, omia vahvuuksia ja sokeita pisteitä.

Testien mukaan voin olla tyyppinä esimerkiksi introvertti, analyyttinen, luova, joustava, spontaani, syvällinen, herkkä yms. Rennossa olotilassa  saatan olla vapautunut ja puhelias (aito?), kun taas epämukavassa tilassa vetäytyvät piirteet ovat hallitsevia (aitoa tämäkin?). Eri ominaisuudet kuvaavat totuttuja toimintamalleja ja persoonalle ominaisia ilmaisu- ja suojakeinoja.

Kertooko mikään näistä piirteistä kuitenkaan siitä, kuka pohjimmiltani olen? Mitä on olla aito?

Persoona, se miten ilmennän itseäni, koostuu geenien ja ympäristön lisäksi meille ominaisista piirteistä ja taipumuksista. Se rakentuu myös opituista malleista, suhtautumistavoista ja puolustusmekanismeista. Valtaosa siitä, miten koemme itsemme, on ennen kaikkea kasa kertomuksia ja uskomuksia.

Jos on esimerkiksi pienenä oppinut häpeämään itseään ja piilottamaan tunteet, onko vetäytyminen ”aito” luonteenpiirre vai vain suojautumiskeino? Saako ujouden persoonan ominaisuudeksi, vaikka onkin vain oppinut laittamaan itsensä sivuun?

Minulla on persoona, jossa on varmaan jotain pysyvää, mutta ennen kaikkea se voi muuttua ja sen kuuluukin muuttua kokemuksen, ymmärryksen ja tietoisuuden myötä. Se on kehittymistä!

Mutta onko persoona aito minä? Kehittyvän ja avautuvan persoonan myötä ilmennän itseäni maailmassa ja vuorovaikutuksessa. Samalla se ei kuitenkaan ole ihan koko minä.

Vaikka kuinka avaisin ja tutkisin persoonaani, en saa todellista ydintäni paljastettua.

Taustakuiskaaja

Kenties aitous ei avaudu persoonan kertomuskasoja tutkimalla vaan, jos sitä aitoutta on, niin se lymyää siellä tarinoiden takana.

Itse olen tässä vuosien varrella yhä enemmän päästellyt irti persoonaani koskevista määritteistä. Voin päästää irti niistä persoonan tarinoista, joiden olen antanut pienentää itseäni. Kuitenkin se persoonallinen tyyppi kulkee tässä mukana, monine tuttuine piirteineen. 

Jossain taustalla on koko ajan vapaa olemuspuolemme, joka ei ole identiteetin tai kokemusten määriteltävissä. Se joka havainnoi, on, hihittelee taka-alalla. Kutsuttakoon sitä tietoisuudeksi, sieluksi tai olemassaolon ytimeksi. Tuo ydinitse on olemisen tila, johon saamme yhteyden kääntymällä itseä kohti uteliaasti ja hyväksyvästi. Se onnistuu esimerkiksi pysähtymisen, tietoisen hengittämisen, mindfulness-harjoituksen tai muun meditaatiotyyppisen harjoittelun avulla.

Ydinitse on rakkaudellinen tila, joka voi tuntua lämpönä, sisäisenä virtana tai rauhan tunteena. Se saattaa pulpahdella esiin ilonkipinöinä tai luovuuden muotoina. Se on tarinoidemme näyttämö, kertoja, valosuunnittelija ja kuiskaaja. 

Havaitsemalla sen, mikä on persoonan takana tulemme paremmin tietoiseksi oman ihmisyytemme kokonaisuudesta. Alamme tunnistaa itsellemme tyypillisiä tarinoita ja samalla huomaamme, että meissä on muutakin: se puoli, joka on vapaa tarinoista ja joka vain antaa niiden elää elämäänsä. Saamme tilaa ja vapautta, kun ymmärrämme, että tarinat eivät ole kiveen hakattu totuus minuudesta.

Ehkä aitoa on olla lähellä itseä ja katsoa itseään kannustavasti, kaikki tarinatkin hyväksyen. Tiedostaen oman vapauden luoda tarinoita ja valita suhtautumistapansa.

Nykyään huomaan, että minulla on aito olo silloin, kun olen rauhassa ja auki itsessäni. Silloin, kun en mieti, miten minun pitäisi olla. Kun ei ole tarvetta suojautua tai päteä. Kun tunnen liekin lepattavan sisälläni, ilman mielen sumentavia välihuomautuksia.

Astumalla laajempaan olemisen tilaan opimme kuuntelemaan paremmin niitä ääniä, jotka lähtevät tarinoistamme (yleensä kovaäänisiä) ja niitä, jotka nousevat rauhaisesta ytimestämme (hiljaisempi hyminä). Kaikille äänille on paikkansa.