perjantai 31. maaliskuuta 2017

Etsitkö laastaria vai rohkenetko paljauteen?


Ihmiset suhtautuvat tietoiseen läsnäoloon hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisille kyse on syvästä meditatiivisesta harjoittamisesta ja toisille se on  rauhoittumisen ja hyvinvoinnin työkalu. Joillekin tärkeintä on tietoisuuden avaaminen ja itsensä kohtaaminen.

Joskus taas mindfulnessia käytetään kuin hymynaamatarraa, jonka tarkoitus on saada elämä näyttämään vähän mukavammalta.

Kuulin vastikään yrityksestä, jossa tehtiin organisaatiomuutoksia ja ihmiset sijoitettiin vasten tahtoaan isoon avokonttoriin. Työntekijöiden kesken vallitsi epätietoisuus ja työympäristössä rauhattomuus. Lääkkeeksi tarjottiin mindfulness-kurssia, joka tässä tilanteessa herätti lähinnä ärtymystä ja vastustusta.

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen ei ole laastari, jolla voi paikata organisaation ongelmia tai huonoa johtamista. Silloin kyseessä on hymynaamatarran liimailu ongelmien päälle: peitellään olemassa olevaa tilannetta ja toivotaan kaikille kivaa fiilistä.

Mindfulnessin harjoittamisesta on tutkitusti hyötyä organisaatioissa, mutta ei sillä rakenteellisia ongelmia korjata. Se on hyvinvointia lisäävä taito etenkin työyhteisöissä, joissa on muutenkin sitouduttu työkulttuurin kehittämiseen, hyvään esimiestyöhön ja henkilöstön hyvinvointiin.

Kun puhutaan tietoisuustaidoista, kyse on lähtökohtaisesti aina ihmisestä yksilönä ja hänen motivaatiostaan, sillä halua itsensä kohtaamiseen ei voi väkisin lapata kauhalla sisään. Tietoinen läsnäolo on ensisijaisesti itsestä huolehtimisesta ja lempeän asenteen harjoittamisesta omaa ihmisyyttä kohtaan. Vain sitä kautta voi muutoksia alkaa virrata myös vuorovaikutukseen, työyhteisöön ja ilmapiiriin. 

Tietoisen läsnäolon harjoittamista ei kuitenkaan voi ehdollistaa odotuksille tai vaatimuksille, sillä se ei ole kontrolloitavissa. Sen tehtävä on havainnoida ja tuoda näkyviin – saattaa kokemus hyväksyvän kohtaamisen ja myötätunnon piiriin. Se on eheyttävää monella tasolla, silti tulostakuita on turha vaatia.

Piilotanko vai kohtaanko?

Vaikka äskeinen esimerkki koski organisaatiota, niin saman sorttista käsirysyä laastaroinnin ja avoimen olemisen välillä käymme myös itsemme kanssa. Vieläpä paljon intensiivisemmin.

Törmään usein (lähinnä tiedostamattomaan) käsitykseen, että kun kehittää itsetuntemusta ja tietoisuustaitoja, niin koko ajan pitäisi olla hyvä olo ja tasapainoinen mieli. Sitten kun koetaan ahdistusta, häpeää tai masennusta, niin kauhistutaan "epäonnistunutta oloa" tai piilotetaan ei-toivotut tunteet kemikaalimaton alle.

Mieli on jo luonteenomaisesti rauhaton, täynnä ajatuksia ja etsimässä virheitä. Ikävät kokemukset ja mielen tarinat aiheuttavat raskaita tunteita, jotka helposti jäävät systeemiimme pyörimään. Pyrimme vaistomaisesti niiltä piiloon. Se on inhimillistä. Meillä on pimeitä kohtia, pelottavia tunteita, vaikeita tilanteita elämässä. Olemme kerta toisensa jälkeen valinnan edessä: pyrinkö peittämään ne vai voinko antaa  kaikelle luvan olla?  Voinko ottaa vaikeankin olon vastaan?

Jos tietoinen läsnäolo on avointa ja hyväksyvää olemista kaikelle itsessä, se on avoimuutta myös  ikäville tunteille. Onhan se hemmetin pelottavaa välillä, ja itsekin olen tämän pelon kanssa napit vastakkain monet kerrat. Olen valinnut katsoa sitä silmiin niin hyvin kuin osaan.

Kysymys kuuluu, valitsenko laittaa kivan laastarin kipeän kohdan päälle, katsoa muualle ja vakuutella, että homma on hallinnassa? Yritänkö kontrolloida ja siivota hankalat tuntemukset piiloon? Kaikki me välillä näin teemme, mutta samalla suljemme osia itsestämme pois.

Tietoinen läsnäolo tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden kulkea itsemme ja kipeiden kohtien läpi. Se kysyy, tohdinko ottaa koko itseni vastaan, hyväksyvästi ja myötätunnolla? Paljaus ei aina ole helppoa, mutta vain siten voin olla vapaa ja vastaanottavainen myös valoisalle ja luovalle. Mörköjen läpi painellessa mukaan tarttuu aina korvaamattomia tietoisuuden lahjoja. 


Rohkenemalla avoimeen kohtaamiseen annan itselleni luvan olla kokonainen kaikkineni.