Käteeni osui tänään vanha tuttu sydämenmuotoinen kivi. Se
on kulkenut mukana pitkän matkan. Löysin sen lähes kolme vuosikymmentä sitten Haltin
maastosta ollessani teininä siellä vaeltamassa tätini kanssa. Tunturin laella
taivaltaessani huomasin maassa kauniin sydänkiven ja ensimmäinen ajatukseni oli
”mummille”.
En tiedä miksi ajattelin heti mummia kiven nähdessäni.
Myöhemmin en ehkä olisi enää raaskinut luopua kivestä, mutta koska olin
ajatellut mummia kiven nähdessäni, tuntui oikealta antaa kivi hänelle. Sanoin
mummille, että kivi suojelee ja antaa hänelle voimaa.
Mummi elikin aika pitkään, sydänvaivoista ja muista
huolimatta. Hän eli vielä 22 vuotta tuon kiven löytämisen jälkeen. Mummin
kuoleman jälkeen halusin sydänkiven takaisin itselleni.
Ja kun nyt pidän kiveä käsissäni, muistan mummia ja sitä
yhteyttä, joka meidän välillämme oli. Muistoja vilisee sydämeni läpi. Mummin
maanläheinen persoonallisuus, huumorintaju, viisaus, yhteiset retket
Vattuniemeen. Mummin nauru, askeleiden ääni, kolhut itsetunnossa, rankka elämä,
lettukestit, kirjeet. Mummi oli sellainen ihminen, joka olisi ymmärtänyt
luontohehkutuksia ja innostukseni takapihan linnunpesästä. Ihailimme yhdessä
kukkia ja luonnon yksityiskohtia.
Tämä muistelu sai minut pohtimaan, mikä luo yhteyden
ihmisten välille. Minulla oli toinenkin mummi, joka eli vielä pitempään, mutta
hänen kanssaan samanlaista yhteyttä ei syntynyt. Häntä en ole juurikaan
muistellut, koska tunnepitoisia kohtaamisia on aika vähän. Hän ei jakanut
minulle elämäänsä eikä tarinaansa, tapaamiset jäivät jollain tavalla
muodollisiksi, vaikka lämpöä oli ilmassa.
Mutta tämän sydänkivimummin kanssa jaoimme paljon – yhteisiä
hetkiä lapsuudesta asti ja lukemattomia arkisia juttutuokioita. Hän kertoi tarinoita elämästään, hän avasi ajatuksiaan ja paljasti vaikeitakin kokemuksia, karsitusti mutta kuitenkin. Olin ihminen toisen ihmisen elämässä.
Sydänkivi kädessäni ymmärrän, kuinka aito
jakaminen luo yhteyden ihmisten välille. Se että paljastaa palan sisintään
toiselle ihmiselle ja ottaa vastaan sen, mitä toinen jakaa. Ja jotta jakaminen
on mahdollista, tarvitaan jokin sydänlinja, sama aallonpituus. Ehkä katse, joka
osuu oikeaan paikkaan sielussa. Molemminpuolinen halu ja mahdollisuus kohdata.
Tarvitaan rohkeutta olla auki edes vähän, jotta linja kulkee
sydänten välillä. Hentoinenkin, väreilevä. Jakaminen vain muodon ja kuoren
kautta ei luo yhteyttä samalla tavalla. Niitä hetkiä ei muisteta.
Sydänlinjaa
myöten kulkeva jakaminen kantautuu solumuistiin ja sielun sopukoihin. Se luo
yhteyden, joka muuttaa meitä, koskettaa ja värisee vielä senkin jälkeen, kun
todellisuuksien välinen raja on ylitetty.
