Suuria Kysymyksiä ja hiljaisia vastauksia

Onko sinulla joskus tunne, että etsit vastausta johonkin sisäiseen mysteeriin?

Minun polkuani on määrittänyt pitkään etsijän identiteetti, joka on ilmennyt kaipuuna löytää jonkinlainen "oma totuus". Olen hartaasti etsinyt vastauksia omiin Suuriin Kysymyksiini: Kuka minä olen tarinoideni takana ja mitä todella haluan elämässäni tehdä?

Vastausten etsintä toimii parhaimmillaan kimmokkeena tutkimiseen, kokemiseen ja oppimiseen. On tarve kerätä tietoa ja näkemyksiä, koska siten voi löytää vastausten palasia tai ainakin viitteitä siihen suuntaan. Ja paljon tarttuukin mukaan: vihjeitä, inspiraatiota, ymmärrystä. Kaikki se palvelee.

Mutta jossain vaiheessa etsijän roolista voi tulla itseään toistava kehä. Se muodostuu tarinaksi, jota kantaa mukanaan ja jonka kautta itsensä määrittelee. Jatkamme etsimistä vaikka olisi jo aika ottaa vastaan. Jos etsijän rooli on identiteettimme, miten sallimme itsemme elää vastauksessa? Silloinhan voimme menettää sen tutun näkökulman, jonka kautta olemme saaneet merkitystä elämään.

Monenlaisista rooleista voi tulla tarina, jota kerromme itsellemme yhä uudestaan, vaikka olisi jo aika jättää vanha stoori pois. Itse olen havainnut, että niin kauan kun jatkan etsimistä, en ole todella valmis avautumaan vastauksille, jotka ovat jo tässä. Sillä vastaukset omiin Suuriin Kysymyksiin voin tiedostaa vasta, kun lopetan niiden jahtaamisen itseni ulkopuolelta.

Antennit auki

Olen opetellut itselleni avautumista läsnäolon ja tietoisuuden harjoittamisen kautta. Vaikka edelleen osa minussa toivoo, että jostain pomppaisi esiin valmiit vastaukset Suuriin Kysymyksiini, niin sisimmässäni tiedän, että omat totuuteni löytyvät vain itsestäni, kun maltan olla läsnä ja hyväksyvässä tilassa. Opin yhä paremmin kuuntelemaan hiljaisia kuiskauksia. Eikä vastaus olekaan välttämättä lause tai info, vaan usein tunne tai olotila.

Luovuuden olemus on aina kiehtonut minua, koska se edustaa minulle sellaista ainutlaatuista alkuvoimaa, joka ei tule luoksemme etsimällä. Se on jotain, mikä on jo meissä, ja sille voi vain avautua. Tuota avautumista voi kuitenkin harjoitella ja vahvistaa.

Luova puoli meissä on se, joka kertoo, mikä meille on merkityksellistä, innostavaa ja iloa tuottavaa. Se sykkii elämää ja uteliaisuutta, se haastaa meidät kokeilmaan ja ilmaisemaan, elämään isommin ja avoimemmin. Siksi se voi myös pelottaa, jopa niin, että pidämme sitä piilossa siellä jossain. Peittelemme sitä hyvin paketoituihin uskomuksiin, joiden mukaan "ei kannata", "en osaa, "en voi" jne. Mutta silloinkin meissä kytee se pieni kaipuu, jonka ääntä on vaikea täysin vaimentaa.

Itse olen valinnut jatkaa avautumisen polulla, mitä se tuokaan mukanaan. Matka on ehkä elämän mittainen, mutta tunnen jo löytäneeni ja ymmärtäneeni monenlaista. Olen valmiina kuulemaan ja vastaanottamaan, sisäiset antennit viritettyinä.

"Tähän en lähde!" eli taiteen roolista häiriönä

Se mikä ilahduttaa erityisesti nykytaiteessa, sissitaiteessa ja erilaisissa luovissa tempauksissa on niiden kyky saada minut kyseenalaistamaan ajatukseni. Erikoinen taiteellinen kokemus asettaa eteeni ihan uudenlaisen vinkkelin tai saa luutuneen näkökulmani heittämään hulvattoman häränpyllyn.

Väitän, että näitä häränpyllyjä ja vinkkelinvaihdoksia me tarvitsemme osataksemme havainnoida ja kokea tuoreesti, pystyäksemme kyseenalaistamaan omat ajatuksemme jostain kuvitellusta normaaliudesta.

Kävin tässä vastikään ruokkimassa itseäni nykytaiteella ja koin monia avaavia elämyksiä. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen taiteen äärellä tapahtuneeseen välikohtaukseen. 

Kiasman Eri mieltä -näyttelyssä on esillä teos, jossa ilmastointilaitteesta tipahtelee vesipisaroita alla olevaan paistinpannuun (Mika Rottenberg: ”Tsss”). Pannu on asetettu kuumalle irtohellalle, joten aina pisaran pudotessa pannulta kuuluu sihahdus ja ympärille leviää hieman kitkerää katkua. Eräs vanhempi rouvashenkilö oli tästä teoksesta suivaantunut. Kuulin kuinka hän haastoi museo-opasta. ”Tämä ei kyllä ole taidetta! Tällaista voisi sattua kotonakin.”

Opas yritti parhaansa mukaan tuoda esille erilaisia tulkintoja ja ajatuksia teoksesta, mutta rouvan kanta ei muuttunut. ”Ei vakuuta, tähän en lähde. Ei ole taidetta.” Itsekseni hihittelin taustalla. Eikö rouva huomannut, mitä hänessä juuri tapahtui? Teos herätti ajatuksia ja tunteita. Se sai hänet pohtimaan taiteen olemusta ja merkitystä, se sai hänet keskustelemaan oppaan kanssa. 

Lopulta kyse ei ole siitä, onko teos taidetta vai ei, tai pidänkö siitä vai en. Koko pointti onkin siinä, että se laittaa ajatuksia liikkeelle, herättää mielenkiinnon, kyseenalaistaa valmiin käsityksemme, laukaisee ehkä jonkin reaktion. 

Kummallisten teosten ja kokemusten äärellä tarvitsemme alttiutta havaita ja ottaa vastaan tarjottu ärsyke, mitä ikinä se tuokaan esiin. Sitten havainnoimme, mitä se herättää vai herättääkö mitään. Taiteen rikkautta on myös kaikki se, mikä syntyy havaintojen ja tulkintojen rajapinnoilla.

Kontrastia normiin

Nyt puhutaan yhä enemmän taiteen ja luovien menetelmien merkityksestä työelämässä. Voisiko sitä kautta löytyä uusia näkökulmia, kummia kokemuksia, totutun kyseenalaistamista? Uskon, että kyllä. Lisäksi taiteen lähestymistapa voi generoida uutta keskusteluyhteyttä ja inspiraation pulpahduksia. 

Uusiin kokemuksiin ja kokeiluihin sisältyy aina se riski, että joku hermostuu. Tuttu oletusasetus ei toimi – havaintokentässä on ”häiriötekijä” ja syntyy sähkäri. Mutta ehkä sitäkin tarvitaan? Kontrastia ja hankauskohtia, jotka sytyttävät muutoksen kipinöitä?

Taiteellinen interventio tai muu normista poikkeava luova kokemus voi avata uuden kanavan vuorovaikutukselle. Joudumme havaitsemaan ja tulkitsemaan eri tavalla. Tuttua kyseenalaistava kimmoke luo vaihtoehtoista todellisuutta, josta voi ammentaa elementtejä omaan toimintaan ja ajatteluun.

Kiehtovinta on luovan lähestymistavan yllätyksellisyys: jotain muutosta voi tapahtua, mutta etukäteen ei voi tietää mitä. Voinko hetkeksi keskittyä vain kokemukseen, yrittämättä kontrolloida lopputulosta?

Mika Rottenberg: "Tsss", 2013, Argentiina.

 

Meikäläinen Hamissa Ai Weiwein näyttelyssä.

Jani Leinosen teos jo päättyneessä Tottelemattomuuskoulu -näyttelyssä Kiasmassa.