Lyhyen ajan sisällä silmiini osui kaksi artikkelia, joissa käsitetiin aikuisia ja leikkimistä. Ensimmäisessä jutussa lelututkija Kati Heljakka paljastaa, että aikuisetkin leikkivät ja saattavat myös kuljettaa leluja mukanaan. Heidän on kuitenkin vaikea mieltää toimintaa leikiksi, joten he puhuvat esimerkiksi harrastuksesta tai keräilystä.
Toisessa artikkelissa ikuinen lapsi André Stern (43 v) kertoo, että ei ole käynyt päivääkään koulua, vaan on oppinut kaiken leikkimällä. Hänelle leikki on sama kuin omasta kiinnostuksesta lähtevä vapaa kokeilu ja oppiminen.
Leikkimisen tematiikka kiehtoo minua suuresti. Jäin miettimään, mitä leikki merkitsee ja miten sen taikaa saisi enemmän omaan elämään. Lapset tutkivat maailmaa ja oppivat leikkimällä. Miksi sen pitäisi loppua aikuisena?
Kun leikimme, astumme mielikuvituksen ja vapaan kokeilun alueelle. Usein leikkiin kuuluu joku lelu tai väline, jonka avulla siirrytään toiseen maailmaan. Leikkiminen uteliaisuuden ruokkimaa tutkimista, johon heittäydytään ilman ohjeistusta tai agendaa. Vain tehdään, kuvitellaan, kokeillaan.
Leikin ei tarvitse olla järkevää tai hyödyllistä, siten kuin aikuisten maailma sen määrittää. Leikki etenee vapaasti ja vailla ohjausta; kukaan ei tiedä mihin se johtaa. Se on hetkessä elävää luovaa tekemistä, joka ei tähtää mihinkään suoritukseen tai hyötyyn.
Opin maailmaa leikiten
Silti leikkiminen on mitä suurimmassa määrin hyödyllistä. Sehän on maailmassa olemisen simulointia, kommunikoinnin ja roolien harjoittelua. Se on luovan ajattelun ja mielikuvituksen kehittämistä. Se on inspiroivaa, moniaistista toimintaa, joka pistää aivojen eri puolet ja kehomme liikkeelle.
Nykyään tutkitaan yhä enemmän leikkien ja pelien avulla oppimista, sillä sen on havaittu olevan moninkertaisesti tehokkaampaa kuin esimerkiksi kuuntelu tai lukeminen. Oppimistehoon vaikuttavat muun muassa tunteiden mukaantulo, motivaatio ja viihtyminen, moniaistisuus sekä mielikuvituksen ja oman päättelykyvyn aktivointi.
Minäkin haluan leikkiä!
Lapsille leikki on luontaista, koska se on heille sallittu olemisen tapa. Mutta miten me aikuiset saisimme leikkiä? Teini-iän myötä me saamme luvan sopeutua kontrolloituun ja rationaaliseen olemismoodiin, jossa inspiraatio on karsinoitu hyvin kapeille sektoreille.
Ratkaisu ei liene se, että aikuiset heittäytyvät lastenhuoneen lattialle pärisyttämään leikkiautoja. Jokainen vanhempi tietää, kuinka tylsää voi olla leikkiä kolmevuotiaan kanssa muumitalolla tai olla aina se hirviö, joka ajattaa muksuja. Se ei vie mukanaan, jos siitä ei ole aidosti inspiroitunut.
Aikuiselle leikin pitäisi siis olla tekemistä, joka oikeasti innostaa ja johon voi heittäytyä. Jonka ei tarvitse olla järkevää tai hyödyllistä. Joka voi olla vaikka vähän pöhköä.
Leikkimisen tarvetta puretaan peleihin, joissa saa temmeltää vapaasti kuvitellussa maailmassa. Taiteen tekeminen voi olla mitä parasta aikuisen leikkiä, kunhan se ei ole liian vakavaa. Luonnon tutkiminen ja kuvaaminen on äärettömän suosittua tätä nykyä. Entäs sitten geokätköily? Jännittävää aarteenetsintää. Hurjimmille on monenlaista seikkailuharrastusta tarjolla. Ja onhan näitä aikuisten leikkipaikkoja, megazonea ja muuta.
Seikkailua ja kummallisuuksia voi luoda ihan omasta takaakin. Itse perustin täysin amatöörinä performanssiryhmä Piut & Pautin, koska halusin kokeilla, miltä tuntuu tehdä julkisesti jotain outoa ja omasta perusroolista poikkeavaa.
Pöhköpotentiaalia
Voisiko leikki olla myös asenne, jota soveltaa koko elämään? Uteliaisuus, kokeilunhalu, mielikuvitus, roolien ja näkökulmien muuttaminen, heittäytyminen. Kaikki toiminta, joka herättää luontaista luovuuttamme, tuo meille merkityksellisyyttä ja iloa.
Taideterapian opettajani kertoi, kuinka hän vastikään piti Englannissa taideterapiasession kahdelle eri ryhmälle: toinen ryhmä koostui briteistä, toinen suomalaisista. Opettaja sanoi hämmästyneensä, miten eri tavalla ryhmät lähtivät mukaan prosessiin. Suomaiset olivat paljon valmiimpia heittäytymään taiteelliseen, leikinomaiseen tekemiseen, kun taas briteille oli vaikeampaa luopua kontrolloidusta olemisen tavasta.
Hän arveli syyksi sen, että me suomalaiset saamme olla leikin maailmassa pitempään kuin monessa muussa maassa, joissa koulunkäynti ja rationaalisuuden korostaminen aloitetaan jo neljä-viisivuotiaina. Meille leikki on ikään kuin lähempänä ja tuoreena muistissa vielä aikuisenakin.
Ehkäpä meillä suomalaisilla on mielikuvitusta ja luovaa potentiaalia enemmän kuin ymmärrämmekään. Se vain kaipaa kannustusta ja kanavia päästä esiin. Eiköhän ryhdytä leikkimään!
