Se virtaa, kun sille antaa tilaa

Viime viikonlopun Luova virtaus -kurssista jäi kiitollinen ja levollinen olo. Yhteinen kokemus pienessä ryhmässä: tunnelmia, ajatuksia, naurua. Rauha ja tila pysähtyä oman luovuuden ääreen, kuunnella sitä, päästää se esiin. Mielikuvitusta, aistien avaamista, oman ilmaisun tunnustelua.

Luovuus on ennen kaikkea yhteyttä omaan ytimeen, omaan elämänvoimaan. Se on virtaus, jonne ilo johdattaa. Luovuus on jotain, joka liitelee mielen ohi. Se on sielun tapa olla olemassa ja ilmaista itseään. Se virtaa, kun sille antaa tilaa ja vapautta.

Pamela Metzin toimittama teos Luovuuden Tao sisältää inspiroivia ajatelmia luovuuden olemuksesta. Tässäpä pari otosta kirjan tuumailuista.

”

Kolme tietä luovuuteen

Saatat ajatella, että luovuuden Tao on naiivi
ja että sillä ei ole todellista arvoa.

Jos olet aidosti pohtinut, miten elää luovasti,
luovuuden Tao on tukenasi.
Jos vain haluat elää luovasti,
löydät kyllä luovuuden salaisuuden.

Luovuuteen on kolme tietä:
avoimuus, arvostelusta luopuminen ja leikkisä asenne.

Kun et arvostele omia töitäsi,
luovuutesi voima virtaa vapaasti.

Kun säilytät leikkisän asenteen,
työsikin sujuu leikiten.

Ajattomuus

Luovuuden Tao on huomaamaton,
koska se on aina läsnä.

Se ilmaisee itsensä äänettömästi,
saapuu kutsumatta
ja luo ponnistelematta.

Se on ajaton ja sulkee kaiken lempeästi syliinsä.

”

Otteet kirjasta: Pamela K. Metz, Luovuuden Tao

 

Oi luovuus, tuo määrittelemätön

Moni on ryhtynyt kaihtamaan sanaa ’luovuus’, koska se on niin moniselitteinen, liikaa käytetty ja varmaan aika loppuun kaluttukin ilmaisu. Jokainen ymmärtää sen vähän eri tavalla ja omista tarkoitusperistään käsin. Mutta jokin tuossa käsitteessä värähtelee kanssani samalla taajuudella. En osaa luopua siitä, enkä kai haluakaan.

Luovuus kuvaa minulle jotain niin olennaista ihmisen sisäisestä olemuksesta, että en ole keksinyt muuta toimivaa ilmaisua sen sijaan.

Kysyn myös, voiko ylipäänsä kyllästyä sellaisiin perustavanlaatuisiin ilmauksiin, kuten rakkaus, luovuus, totuus tai vapaus? Niitä voidaan käyttää lukemattomilla tavoilla ja monenlaisin tarkoituksiin. Niitä voidaan vääntää ja vääristää. Ylevöittää ja idealisoida. Ainoaa oikeaa tapaa tuskin on. 

Silti jokin ydinolemus näistä Suurista Sanoista aina pysyy. Ne ovat arkkityyppisiä totuuksia, jotka kuvaavat ihmisen sisäistä olemusta. Sitä puolta meissä, joka säilyttää kirkkautensa, vaikka kuinka maailman tarinoissa höykytettäisiin.

Minulle luovuus tarkoittaa väylää johonkin ainutlaatuiseen elämänvirtaan, joka puhuu meille ilon ja innostuksen kautta. Luovuus on tapa olla yhteydessä sisäiseen olemukseemme, juurikin tuohon kirkkauteen ja rauhaan.

Luovuus on eräänlainen ”alkutunne”: sisimmästä kumpuava inspiraatio ja elämänvoima, jota voimme muokata erilaisiksi muodoiksi, ajatuksiksi ja teoiksi.

On tärkeää antaa ilmiasuja omalle luovuudelleen, jokainen omalla tavallaan. Ja on tärkeää antaa arvostusta ja hyväksyntää luovuudelleen ja sen ilmiasuille. Kun luovuus pääsee esiin, tunnemme iloa ja merkityksellisyyttä. Kritiikki ja pelko saavat luovan voiman perääntymään. 

Luovuus on luonnollinen osa kokonaisuuttamme, mutta olemme taitavia torppaamaan sen virran. Omasta kokemuksestani tiedän aika paljon tästä torppaamisesta… Mieli, tarinat, epäilyt, rajoittavat uskomukset, väheksynnän kokemukset; monet tekijät ja ihmisenä olemiseen kuuluvat kokemukset alkavat helposti estää luovuuden vapaatta liikettä. Esimerkiksi alamme kontrolloida luovuuttamme ollaksemme ”järkeviä” ihmisiä tai emme koe olevamme luovuuden edustaman ilon arvoisia. 

Yhtä kaikki, yhteyttä luovuuteen voi kutsua takaisin. Se on syvää eheytymistä, itsekseen tulemista.

Kävin juuri läpi materiaaleja, joita tein kymmenisen vuotta sitten pitämilleni Luovan ajatusvoiman kursseille. Ja yhä vaan samat teemat ja asiat sykähdyttävät. Aika paljon on myös tapahtunut omakohtaista luovuuden eheytymistä matkan varrella. Ihmekös tuo, että edelleen vaan haluan jatkaa samasta aiheesta. 

Luovuutta tuskin voi opettaa, mutta voi avata tilan ja tarjota välineitä, joiden avulla ihminen pääsee itse tunnustelemaan luovuuttaan ja yhteyttä omaan sisimpäänsä. Jokaisen omalla vastuulla on tuon yhteyden hoitaminen ja vahvistaminen.

Katsojan silmässä: koko maailma!

Kun aamulla puoliheränneenä katson kuvaani peilikaapin ovessa, teen valinnan. Tyypillisesti näen  pörröisen tukan ja tummat renkaat silmien alla. ”Voi ei. Pitäisi x ja sitten x…”, mieli lähtee jo laukkaamaan, miten epätäydellistä olemusta ja elämää pitää ryhtyä korjaamaan.

On olemassa toinenkin valinta. Voin tarkentaa katseen silmiini, nähdä siellä väriä, elämää, lämpöä. Sanoa hiljaa ”huomenta” itselleni. Ehkä hymyillä.

Rehellisesti, kuinka moni katsoo itseään aamulla silmiin ja sanoo ”Huomenta, rakas.”? Kuka sellaista edes kehtaa ehdottaa!? Kysynpä vaan, miten paljon aurinkoisemmin päivä voisi alkaa tällaisella pienellä havaintokulman muutoksella.

Aina välillä muistan tehdä niin: katsoa itseäni peilistä silmiin hyväksyvästi, ehkä vähän vinkatakin. Hämmästyn joka kerta, miten hyvältä se tuntuu. Niin yksinkertaista, niin totta.

Pari yötä sitten näin tähän liittyvän unen. Unessa katsoin itseäni silmiin siitä samaisesta kylpyhuoneen peilikaapista. Näin silmissäni syvän rakkauden ja oikein upposin siihen. Valo välähti ja koin jonkinlaisen valaistumisen, koska tunsin olevani se rakkaus. Kaaduin lattialle, koska olin niin tiloissa. Siis siinä unessa.  ;-D

Puhun paljon uusista näkökulmista ja siitä, että valitsemme, miten haluamme elämän kokea. Peilistä silmiin katsominen on yksi esimerkki tästä. Teemme valintoja joka hetki siitä, miten koemme itsemme ja millaisena elämä meille näyttäytyy. 

Kuinka paljon pitää korjata ja fiksata, että voin suoda itselleni hyväksyvän katseen? Se on päättymätön peli. Vai voinko aloittaa siitä hyväksyvästä katseesta ja toimia siltä pohjalta?

Maailma heijastaa meille takaisin sen, mitä haluamme nähdä tai mitä uskomme näkevämme. Kokemus todellisuudesta lähtee jostain korvien ja sydämen välimaastosta ja palautuu samaan paikkaan. Ja minä saan värittää sen omilla sävyilläni.