Hehkuvia aatoksia inspiraatiosta

Viime aikoina olen tunnustellut inspiraatiota. Mitä se oikein on, mistä se ilmestyy? Mitä sillä tarkoitetaan? 

Sana voi herättää myös vastarintaa ja kerron kohta miksi. Mutta aloitan siitä, miksi halusin kirjoittaa aiheesta. Nimittäin ihmisistä. Inspiraatio tulee näkyväksi ihmisissä, jotka ovat päättäneet toteuttaa jotain itselleen tärkeää ilmaisua tai tekemistä.

Olen viime aikoina tavannut tällaisia ihmisiä ja he ovat muistuttaneet minua jostain olennaisesta. Yksi alkoi uudestaan laulamaan vuosien jälkeen. Toinen kirjoitti vihdoin kirjan, josta on haaveillut pitkään. Joku ryhtyi maalaamaan upeita intuitiivisia teoksia ja ylitti epäilyn, joka johtui koulutuksen puutteesta. Eräs tapaamani ihminen kertoi ryhtyneensä toteuttamaan unelmaansa videoblogista ja hehkui selkeyttä. Ja toinen tuntemani ihminen on päässyt työhön, jossa voi täysin palkein toteuttaa arvojaan ja visioitaan.

Minua on sytyttänyt näissä kohtaamisissa se rohkeus ja sydämen palo, joka ihmisestä loistaa, kun hän on valinnut toteuttaa itseään ja ilmaisee omasta ytimestään käsin. Siinä on jotain tavattoman koskettavaa. Tällaisen tapaamisen jälkeen olen yksinkertaisesti inspiroitunut, sitä tunnetta ei voi kuvailla muulla sanalla.

Inspiraatio on kutsu

Inspiroivat ihmiset menevät kohti sydämensä kutsua. He eivät ole välttämättä valmiita, täydellisiä tai pelottomia, mutta toimivat siitä huolimatta. He eivät jää miettimään, osaavatko tarpeeksi, vaan rohkenevat aloittaa. Kokemuksesta tiedän, että se ei ole itsestään selvää. Miten paljon esteitä osaammekaan kasata eteemme, kun olisi mahdollisuus vastata innostuksen kutsuun. Epäilyä, vähättelyä, ”ehkä joskus”. Mutta nämä tyypit vaan astelevat kohti omaa ilmaisuaan!

Olen jäänyt tunnustelemaan niitä kiinnostuksen kipinöitä, joita nämä ihmiset minussa herättävät. Kiinnitä huomiota siihen, mihin kiinnität huomiota. Jokin jää minussa soimaan, kun tunnen inspiraation helähdyksen. Oma sydämeni vastaa kutsuun.

Miltä inspiraatio tuntuu? Minulle se on esimerkiksi innostusta, sisäisen liekin lepatusta, tunnetta, että maailma on auki ja täynnä mahdollisuuksia. 

Itselleni on jotenkin kolahtanut se, että inspiraatio on nimenomaan tunne. Olotila, jolle voi avautua. Se on keveä, hulmuava, kohottava fiilis, joka säteilee sisältä käsin. Se on luovuuden hehkuvaa virtaa. Sitä ei voi opettaa, mutta sen voi tartuttaa.

Ei tarvitse mystifioida

Monet taiteilijat ja kirjailijat torjuvat ajatuksen inspiraation tarpeellisuudesta luomisessa. Sehän voi viedä ajatukset jonkinlaiseen jumalalliseen innoitukseen ja sellaisena vain nostaa aloittamisen kynnystä. Sanotaan, että luominenkin on vain työtä: aloita ja tee, älä odota inspiraatiota. Ja tämä on varmasti monelta osin totta.

Olen itsekin suhtautunut hieman kriittisesti inspiraation käsitteeseen, koska tapa jolla se  ymmärretään, voi toimia myös luovuuden blokkina. Kynnystä nostaa juurikin se, että odotellaan suurta väläystä, neronleimausta tai flowta. Ja jos sitä ei tule, ei tehdä mitään.

Nyt huomaan, että inspiraation merkitys on valjennut minulle toisin. Olen uudella tavalla tunnistanut sen ihmisissä ja itsessäni. Koen sen avoimuutena sisäiselle liekille. Se on elämisen ja ilmaisun paloa, jonka todella tuntee. Sen ei tarvitse olla valtavaa tai järisyttävää, se voi olla myös hiljaista lepatusta. Sellaista joka lämmittää ja rohkaisee ilmaisuun.

Inspiraatio ei siis välttämättä ole mikään mystinen ja saavuttamaton tila, vaan luvan antamista itsensä toteuttamiselle. Voimmeko nähdä sen tunneyhteytenä luomiseen ja ilmaisun iloon? Inspiraatio on sen muistamista ja tuntemista, miksi haluaa ilmaista ja mitä itsestä haluaa antaa.

Idea vai inspiraatio?

Pitkään etsin inspiraatiota ideoista. Mikä olisi se idea, joka inspiroisi minua? Mikä idea herättäisi innostukseni ihan toteuttamiseen asti? Pohdiskelin ja kirjoitin ylös ajatuksia. Jotkut ideat tuntuivat herkullisilta, mutta kohtapuoliin ne putosivat kuivina kökkäreinä pois mielestäni. Haaste on siinä, että usein idea on vain ajatus tai suunnitelma.

Ideat voivat olla loistavia ehdotuksia toiminnalle ja toteuttamiselle, mutta ne eivät välttämättä avaa inspiraation liekkiä, jos tunnepuoli nukkuu. Ja juuri tunne kannattelee toteutusta paremmin kuin ajatus.

Sen sijaan, että inspiraatio löytyisi ideoista, homma saattaakin toimia juuri toisin päin. Jos annan itseni inspiroitua ja pidän sitä tunnetta sisälläni, se luo hedelmällisen maaperän myös ideoiden tulla luokse ja itää.

Huomasin, että voin varsin hyvin olla inspiroitunut, vaikka minulla ei olisi mitään kohdetta inspiroitumiselle. Toisin sanoen voin olla ilman ”ideaa” ja silti innoissani tässä hetkessä, vaikka vain olemisesta. Silloin tunnen olevani auki ja yhteydessä itseeni. 

Vähintään yhtä hienoa on, kun ideat, ajatukset ja suunnitelmat yhdistyvät inspiraatioon ja muodostavat ilmaisuja. Ideat ja inspiraatio yhdessä toimivat luovan toteuttamisen voimana.

Itselleni muistutan, kuinka tärkeää on pitää tuntevaa oloa yllä, jotta ideoiden tuottaminen ei eristäydy vain päänsisäiseksi pohdiskeluksi. Jos ideoita siirretään ainoastaan ajattelun vastuulle, voi kadota yhteys inspiraation kantavaan voimaan.

Tunnistatko, mikä sytyttää lamppusi?

Mikä sinua inspiroi? Millaiset tilanteet, ihmiset ja kokemukset sytyttävät sisäisiä hehkulamppujasi? Milloin tunnet innostuksen kosketuksen?

Minua sytyttää inspiroivien ihmisten lisäksi esimerkiksi hienot taide-elämykset, keväinen luonto, erikoiset näkökulmat, ihmisissä piilevä valtava viisaus ja tietenkin jokapäiväinen tilannekomiikka. Se voi olla jotain ihan yllättävääkin.

Jos inspiraation tuntemista on dissannut kauan, se ei välttämättä ihan heti tule esiin. Ei haittaa, se on tallella kuitenkin! Kuulostele ja luota, että kaikki puolet ovat sinussa olemassa. Harjoittele tuntemista ja aistimista, se avaa tilaa inspiraatiolle.

Kun tavoitat hetkeen sopivan inspiroitumisen tuulahduksen sisälläsi, uppoudu siihen hetkeksi. Mutustele ja tunnustele, anna sille hymyä ja happea. Inspiraatio tekee elämästä maukasta. Ehkä vain nautit kokemuksesta! Ja ehkä herää myös kysymys: mitä haluat itsestäsi ammentaa tähän maailmaan?

Askel ajattomuuteen

Oletko huomannut, että stressi, huoli ja paine ovat lähes aina sidoksissa aikaan? Ihmisen elämä koetaan lineaarisena aikajanana: nuorena, eilen, silloin, huomenna, ensi vuonna, vielä joskus. Aikajanalla eläminen tuntuu vaativan etenemistä ja tekemistä. Tässä iässä pitäisi jo… Tänään täytyy… Juuri nyt pitää x, jotta ehtii… Taas aika loppuu!

Jo aamulla päivän touhuputki tempaa mukaansa. Mieli tietää suoritettavien asioiden järjestyksen vaikka puoliunessa. Pian pää on täynnä huutoäänestystä pitäviä ajatuksia. Jalat kiiruhtavat ja pieni tuttu piiskuri asettuu tiukasti korvanjuureen pitämään vahtia ja kommentoimaan etenemisen onnistumista.

Olo voi olla reipas ja touhukas: mahtavaa tehdä, vuorovaikuttaa maailman kanssa ja saada aikaiseksi! Toisaalta jatkuva aikajanalla hölkkääminen saattaa väsyttää ja stressata: elämä tuntuu ainaiselta suorittamiselta, eikä tekeminen lopu, vaikka olet kuinka aikaansaava. Pään ympärillä on kiristävä vanne, joka aiheuttaa äreyttä ja kriittisyyttä. Mikään mitä teen ei tunnu riittävän.

Astu pois aikajanalta

Moni meistä on löytänyt yksinkertaisen salaisuuden. Tekemisen kaistan voi vaihtaa välillä olemisen tilaan. Aikajanalta voi astua hetkeksi pois. Sillä meissä asuu myös ajattomuus.

Voimme pysähtyä joksikin aikaa ja vain päättää avautua ajattomuudelle. Otamme askeleen posotuksen polulta tilaan, jossa oleminen avautuu ympärillemme. Ei tarvitse edetä mihinkään. Vain olla ja kuunnella. Kiristys päässä löystyy (pari ruuvia saattaa pudota!). On tilaa hengittää ja muistaa.

Mieli pyrkii jatkuvasti takaisin aikajanalle, sillä sille ajattomuudessa oleminen on vaikeaa. Siksi ajattomuus onkin hiukan mieletöntä… ja siinä on sen voima. Hiljaisuus. Avarampi tila.

Ei haittaa, vaikka mieli ajatuksineen kiskoo meitä takaisin aikaan. Riittää, että tunnistamme itsessämme olevan ajattomuuden. Voimme viipyä siellä hetken, ja sitten ehkä vähän kauemmin. Kohta ajattomuus voi tuntua jo hyvin luonnolliselta olotilalta ja sitähän se oikeastaan onkin.

Voimme ottaa mukaamme palan ajattomuutta minne ikinä menemmekin. Se tarkoittaa, että tiedostamme itsessämme olevan avaran hiljaisuuden, joka elvyttää ja tuo voimaa. Ehkä haluamme antaa sille enemmän tilaa. Ehkä löydämme sieltä vastaukset sydämen kysymyksiin.

Joulun kiireinen ajattomuus

Mietin aikaa ja ajattomuutta näin joulun alla. Joulun aika on kummallinen yhdistelmä kellontikitystä ja pyrkimystä rauhalliseen ajattomuuden kokemukseen. Toisaalta olemme niin kiinni ajassa, että oikein laskemme päiviä h-hetkeen. Lasten aika tuntuu pitkältä, aikuisilta meinaavat päivät ja tunnit loppua kesken.

Ja toisaalta vuodesta toiseen toistuvat rituaalit, vanhat joulukoristeet ja hiljaiset kynttilähetket henkivät tiettyä ajattomuutta. Kun tutut kuviot toistuvat, palaamme samaan tunnelmaan yhä uudestaan. 

Paljon muuttuu vuosien varrella  – ihmiset, olosuhteet ja me itse – mutta joulun osalta moni pitää sitkeästi kiinni tärkeistä perinteistä. Kaikkeen ei aika saa purra. Muistot, tunnelmat ja rituaalit liikkuvat vapaasti ajassa ja ajattomuudessa.

Luovuus on luonnollista, mutta tarvitsee hoivaa

Rakastan pitää luovuuteen liittyviä työpajoja ja kursseja, en kuitenkaan opeta luovuutta. Olen ihan samalla reissulla itsekin ja luovuus on meissä kaikissa jo sisäsyntyisesti. Voiko edes opettaa jotain, joka toisessa tapahtuu jo luonnostaan, henkilökohtaisella taajuudella?

Se mitä voimme tehdä, on avautua kokemaan omaa luovuuttamme yhä enemmän, vahvistaa yhteyttämme siihen ja harjoitella sen kutsumista mukaan kuvioihin. Ja se mitä voin kurssien vetäjänä tehdä, on muistuttaa, rohkaista, luoda tilaa keskustelulle ja avata näkökulmia löytöretken tueksi.

Kursseilla teemme esimerkiksi läsnäoloon, havainnointiin ja mielikuvitukseen liittyviä harjoituksia. Pyrimme tunnistamaan niitä sisäisiä esteitä, jotka torppaavat luovuuttamme ja toisaalta löytämään avaimia, jotka vahvistavat sitä. Ryhmässä voimme keskustella, jakaa näkemyksiä ja tutkia kokemustamme.

On rohkaisevaa, että luovuuteen liittyviä kursseja on paljon ja monenlaisia. Eri taide- ja ilmaisumuotoihin liittyvä opetus perehdyttää luovuuden avaamiseen jonkin spesifimmän taidon kautta. Omilla kursseillani keskitymme luovuuden olemukseen yleisellä tasolla, sisäisenä voimana, jota lähestymme mm. tietoisuustaitojen avulla.

Työväenopistossa itsetuntemukseen, luovuuteen ja ilmaisuun liittyvät kurssit täyttyvät yleensä nopeasti, ja se on upeaa! Moni kaipaa elämäänsä lisää luovuutta, vaikka usein tarkoitamme sillä eri asioita. Jokin yhteinen kutsu sanassa on. Mitä etsimme luovuudesta ja miksi toivomme sitä lisää?

Olen usein kysynyt tätä osallistujilta ja havainnut, että usein ainakin kolme asiaa ovat yhteisiä monille luovuudesta kiinnostuneille:


1. Yhteys omaan sisimpään

Kun kurkottelemme kohti luovuutta, me tosiasiassa tavoittelemme itseämme, omaa sisintämme. Olennainen osa luovuutta on avautuminen sisäisille impulsseille, omalle intuitiolle ja sydämen äänelle. Luovuuden etsintään liittyy vahvasti kaipuu sisäisen äänen äärelle ja oman ytimen kuulosteluun.

2. Laajentuminen perusmielen yli

Luovuudesta kiinnostunut usein nauttii uusista kokemuksista, erilaisista näkökulmista, oivalluksista ja ymmärryksen syvenemisestä. Luovuudesta etsimme uusia elämysreittejä, hypähtämistä pois rutinoiltuneilta radoilta. Yksinkertaisesti kaipaamme vaihtelua ja laajentumista. Luovuus edustaa vapaampaa virtausta, joka huuhtoo yli arkisen mielen ja tarjoaa leikkiä, kokeilua ja uusia aluevaltauksia. Kepeyttä! Luovuuden avulla voimme ottaa enemmän itseämme käyttöön ja tanssahdella ulos tutuilta poluilta.

3. Itsen toteuttaminen

Useimmilla meistä on perustava tarve ilmaista ja toteuttaa itseämme, ja vieläpä jotenkin merkityksellisellä tavalla. Kun toteuttaminen on linjassa kiinnostustemme ja lahjojemme kanssa, koemme iloa ja ehkä täyttymystäkin. Silloin myös luovuus virtailee esiin luonnostaan. Kun tunnet tarvetta vahvistaa omaa luovaa puoltasi, mahdollisesti kaipaat merkityksellisyyttä ja itsesi toteuttamista syvemmin.

Luonnollisin osa sinua?

Moni sysää itselleen ominaista luovuutta syrjään siksi, että jollain tasolla kokee, ettei ole sen arvoinen tai siihen oikeutettu. Luovuus sekoitetaan usein taitoon tai lahjakkuuteen. ”En ole yhtään luova”, ”Haluaisin kyllä, mutta en osaa…”, ”Siskoni on luova, minä en.” Ajatellaan, että luovuus ei kuulu minulle, koska minulta puuttuu jokin taito, jonka on oppinut yhdistämään luovuuteen, tyypillisesti esim. piirtäminen.

Ehkä on aika irrottaa leimat ja boksit. Mitä jos luovuus onkin kaikkein luonnollisin osa sinua? Mitä jos se on sitä todellisinta ja alkuperäisintä itseäsi? Se voi olla vähän piilossa, epäilyjen kutistama tai elämän vaatimusten alle hautautuneena. Mutta siellä se on, oma luovuutesi virta, ainutlaatuinen. Entä jos se liittyy sinulle ominaiseen tapaan nähdä, ilmehtiä, kertoa, ilmaista tai liikkua?

Millainen on ominaissävelesi silloin, kun et anna omien uskomustesi, sisäisen kriitikon tai mielen vaatimusten latistaa oloasi? Tai millaisten asioiden toteuttaminen saisi sydämesi ilahtumaan?

Kannustaminen kannattaa

Vaikka luovuus voi ilmetä ja saada muotonsa lukemattomin tavoin, on olemassa joitakin selkeitä lainalaisuuksia tekijöistä, jotka nitistävät luovuutta ja jotka vahvistavat sitä.

Sekä työelämässä että myös suhteessa itseesi (!) luovuuden toteuttamista estävät esimerkiksi liian ahtaat raamit, vaatimukset (omat tai toisten), kriittinen ilmapiiri, paine ja vähättely.

Luovuutta ja tekemisen iloa puolestaan vahvistavat ennen muuta kannustus, tuki ja myönteinen suhtautuminen. Työpaikalla tämä tehtävä kuuluu ensisijaisesti esimiehelle. Mutta osaatko antaa kannustusta itsellesi? 

Kuulostele, mitä sinä tarvitset juuri nyt oman luovuutesi tukemiseen. Aina emme voi vaikuttaa esimiehiin tai ympäristöön, mutta omaan suhtautumiseemme ja valintoihimme voimme. Mitä tarvitset itseltäsi, jotta voit kokea enemmän luovuutta nyt?