keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Luovuus on luonnollista, mutta tarvitsee hoivaa




Rakastan pitää luovuuteen liittyviä työpajoja ja kursseja, mutta en koe opettavani luovuutta. Olen ihan samalla reissulla itsekin ja luovuus on meissä kaikissa jo sisäsyntyisesti. Voiko edes opettaa jotain, joka toisessa tapahtuu jo luonnostaan, henkilökohtaisella taajuudella?

Se mitä voimme tehdä, on avautua kokemaan omaa luovuuttamme yhä enemmän, vahvistaa yhteyttämme siihen ja harjoitella sen kutsumista mukaan kuvioihin. Ja se mitä voin kurssien vetäjänä tehdä, on muistuttaa, rohkaista, luoda tilaa keskustelulle ja avata näkökulmia löytöretken tueksi.

Kursseilla teemme esimerkiksi läsnäoloon, havainnointiin ja mielikuvitukseen liittyviä harjoituksia. Pyrimme tunnistamaan niitä sisäisiä esteitä, jotka torppaavat luovuuttamme ja toisaalta löytämään avaimia, jotka vahvistavat sitä. Ryhmässä voimme keskustella, jakaa näkemyksiä ja tutkia kokemustamme.


On rohkaisevaa, että luovuuteen liittyviä kursseja on paljon ja monenlaisia. Eri taide- ja ilmaisumuotoihin liittyvä opetus perehdyttää luovuuden avaamiseen jonkin spesifimmän taidon kautta. Omilla kursseillani keskitymme luovuuden olemukseen yleisellä tasolla, sisäisenä voimana, jota lähestymme mm. tietoisuustaitojen avulla.

Työväenopistossa itsetuntemukseen, luovuuteen ja ilmaisuun liittyvät kurssit täyttyvät yleensä nopeasti, ja se on upeaa! Moni kaipaa elämäänsä lisää luovuutta, vaikka usein tarkoitamme sillä eri asioita. Jokin yhteinen kutsu sanassa on. Mitä etsimme luovuudesta ja miksi toivomme sitä lisää?

Olen usein kysynyt tätä osallistujilta ja havainnut, että usein ainakin kolme asiaa ovat yhteisiä monille luovuudesta kiinnostuneille:


1. Yhteys omaan sisimpään

Kun kurkottelemme kohti luovuutta, me tosiasiassa tavoittelemme itseämme, omaa sisintämme. Olennainen osa luovuutta on avautuminen sisäisille impulsseille, omalle intuitiolle ja sydämen äänelle. Luovuuden etsintään liittyy vahvasti kaipuu sisäisen äänen äärelle ja oman ytimen kuulosteluun.

2. Laajentuminen perusmielen yli

Luovuudesta kiinnostunut usein nauttii uusista kokemuksista, erilaisista näkökulmista, oivalluksista ja ymmärryksen syvenemisestä. Luovuudesta etsimme uusia elämysreittejä, hypähtämistä pois rutinoiltuneilta radoilta. Yksinkertaisesti kaipaamme vaihtelua ja laajentumista. Luovuus edustaa vapaampaa virtausta, joka huuhtoo yli arkisen mielen ja tarjoaa leikkiä, kokeilua ja uusia aluevaltauksia. Kepeyttä! Luovuuden avulla voimme ottaa enemmän itseämme käyttöön ja tanssahdella ulos tutuilta poluilta.

3. Itsen toteuttaminen

Useimmilla meistä on perustava tarve ilmaista ja toteuttaa itseämme, ja vieläpä jotenkin merkityksellisellä tavalla. Kun toteuttaminen on linjassa kiinnostustemme ja lahjojemme kanssa, koemme iloa ja ehkä täyttymystäkin. Silloin myös luovuus virtailee esiin luonnostaan. Kun tunnet tarvetta vahvistaa omaa luovaa puoltasi, mahdollisesti kaipaat merkityksellisyyttä ja itsesi toteuttamista syvemmin.

Luonnollisin osa sinua?

Moni sysää itselleen ominaista luovuutta syrjään siksi, että jollain tasolla kokee, ettei ole sen arvoinen tai siihen oikeutettu. Luovuus sekoitetaan usein taitoon tai lahjakkuuteen. ”En ole yhtään luova”, ”Haluaisin kyllä, mutta en osaa…”, ”Siskoni on luova, minä en.” Ajatellaan, että luovuus ei kuulu minulle, koska minulta puuttuu jokin taito, jonka on oppinut yhdistämään luovuuteen, tyypillisesti esim. piirtäminen.

Ehkä on aika irrottaa leimat ja boksit. Mitä jos luovuus onkin kaikkein luonnollisin osa sinua? Mitä jos se on sitä todellisinta ja alkuperäisintä itseäsi? Se voi olla vähän piilossa, epäilyjen kutistama tai elämän vaatimusten alle hautautuneena. Mutta siellä se on, oma luovuutesi virta, ainutlaatuinen. Entä jos se liittyy sinulle ominaiseen tapaan nähdä, ilmehtiä, kertoa, ilmaista tai liikkua?

Millainen on ominaissävelesi silloin, kun et anna omien uskomustesi, sisäisen kriitikon tai mielen vaatimusten latistaa oloasi? Tai millaisten asioiden toteuttaminen saisi sydämesi ilahtumaan?

Kannustaminen kannattaa

Vaikka luovuus voi ilmetä ja saada muotonsa lukemattomin tavoin, on olemassa joitakin selkeitä lainalaisuuksia tekijöistä, jotka nitistävät luovuutta ja jotka vahvistavat sitä.

Sekä työelämässä että myös suhteessa itseesi (!) luovuuden toteuttamista estävät esimerkiksi liian ahtaat raamit, vaatimukset (omat tai toisten), kriittinen ilmapiiri, paine ja vähättely.

Luovuutta ja tekemisen iloa puolestaan vahvistavat ennen muuta kannustus, tuki ja myönteinen suhtautuminen. Työpaikalla tämä tehtävä kuuluu ensisijaisesti esimiehelle. Mutta osaatko antaa kannustusta itsellesi? 

Kuulostele, mitä sinä tarvitset juuri nyt oman luovuutesi tukemiseen. Aina emme voi vaikuttaa esimiehiin tai ympäristöön, mutta omaan suhtautumiseemme ja valintoihimme voimme. Mitä tarvitset itseltäsi, jotta voit kokea enemmän luovuutta nyt?




perjantai 11. elokuuta 2017

Mistä löytäisin mä sen, todellisen aitouden?



”Ole vaan aito oma itsesi!”  Jostain syystä tämä neuvo on usein hämmentänyt minua. Miten olla aito tai oma itsensä? Sehän riippuu niin tilanteesta ja tunnelmasta, millainen on. Välillä voi olla jäykkä ja varautunut, välillä letkeä kuin letkajenkka. Onko tämä muille jotenkin selvä asia?

Minä pyrin jo nuoresta pitäen ymmärtämään itseäni tutkailemalla persoonaani. Tiedäthän ne lukuisat ja monenkirjavat testit ja kirjat, jotka valaisevat ominaisuuksia ja persoonallisuuden piirteitä?

Jospa se aitous sieltä selviäisi? Millainen oikein olen? Parhaimmillaan on äärettömän kiinnostavaa ja ilostuttavaa oppia hahmottamaan itselle ominaisia suhtautumistapoja, omia vahvuuksia ja sokeita pisteitä.

Testien mukaan voin olla tyyppinä esimerkiksi introvertti, analyyttinen, luova, joustava, spontaani, syvällinen, herkkä yms. Rennossa olotilassa  saatan olla vapautunut ja puhelias (aito?), kun taas epämukavassa tilassa vetäytyvät piirteet ovat hallitsevia (aitoa tämäkin?). Eri ominaisuudet kuvaavat totuttuja toimintamalleja ja persoonalle ominaisia ilmaisu- ja suojakeinoja.

Kertooko mikään näistä piirteistä kuitenkaan siitä, kuka pohjimmiltani olen? Mitä on olla aito?

Persoona, se miten ilmennän itseäni, koostuu geenien ja ympäristön lisäksi meille ominaisista piirteistä ja taipumuksista. Se rakentuu myös opituista malleista, suhtautumistavoista ja puolustusmekanismeista. Valtaosa siitä, miten koemme itsemme, on ennen kaikkea kasa kertomuksia ja uskomuksia.

Jos on esimerkiksi pienenä oppinut häpeämään itseään ja piilottamaan tunteet, onko vetäytyminen ”aito” luonteenpiirre vai vain suojautumiskeino? Saako ujouden persoonan ominaisuudeksi, vaikka onkin vain oppinut laittamaan itsensä sivuun?

Minulla on persoona, jossa on varmaan jotain pysyvää, mutta ennen kaikkea se voi muuttua ja sen kuuluukin muuttua kokemuksen, ymmärryksen ja tietoisuuden myötä. Se on kehittymistä!

Mutta onko persoona aito minä? Kehittyvän ja avautuvan persoonan myötä ilmennän itseäni maailmassa ja vuorovaikutuksessa. Samalla se ei kuitenkaan ole ihan koko minä.

Vaikka kuinka avaisin ja tutkisin persoonaani, en saa todellista ydintäni paljastettua.

Taustakuiskaaja

Kenties aitous ei avaudu persoonan kertomuskasoja tutkimalla vaan, jos sitä aitoutta on, niin se lymyää siellä tarinoiden takana.

Itse olen tässä vuosien varrella yhä enemmän päästellyt irti persoonaani koskevista määritteistä. Voin päästää irti niistä persoonan tarinoista, joiden olen antanut pienentää itseäni. Kuitenkin se persoonallinen tyyppi kulkee tässä mukana, monine tuttuine piirteineen. 

Jossain taustalla on koko ajan vapaa olemuspuolemme, joka ei ole identiteetin tai kokemusten määriteltävissä. Se joka havainnoi, on, hihittelee taka-alalla. Kutsuttakoon sitä tietoisuudeksi, sieluksi tai olemassaolon ytimeksi. Tuo ydinitse on olemisen tila, johon saamme yhteyden kääntymällä itseä kohti uteliaasti ja hyväksyvästi. Se onnistuu esimerkiksi pysähtymisen, tietoisen hengittämisen, mindfulness-harjoituksen tai muun meditaatiotyyppisen harjoittelun avulla.

Ydinitse on rakkaudellinen tila, joka voi tuntua lämpönä, sisäisenä virtana tai rauhan tunteena. Se saattaa pulpahdella esiin ilonkipinöinä tai luovuuden muotoina. Se on tarinoidemme näyttämö, kertoja, valosuunnittelija ja kuiskaaja. 

Havaitsemalla sen, mikä on persoonan takana tulemme paremmin tietoiseksi oman ihmisyytemme kokonaisuudesta. Alamme tunnistaa itsellemme tyypillisiä tarinoita ja samalla huomaamme, että meissä on muutakin: se puoli, joka on vapaa tarinoista ja joka vain antaa niiden elää elämäänsä. Saamme tilaa ja vapautta, kun ymmärrämme, että tarinat eivät ole kiveen hakattu totuus minuudesta.

Ehkä aitoa on olla lähellä itseä ja katsoa itseään kannustavasti, kaikki tarinatkin hyväksyen. Tiedostaen oman vapauden luoda tarinoita ja valita suhtautumistapansa.

Nykyään huomaan, että minulla on aito olo silloin, kun olen rauhassa ja auki itsessäni. Silloin, kun en mieti, miten minun pitäisi olla. Kun ei ole tarvetta suojautua tai päteä. Kun tunnen liekin lepattavan sisälläni, ilman mielen sumentavia välihuomautuksia.

Astumalla laajempaan olemisen tilaan opimme kuuntelemaan paremmin niitä ääniä, jotka lähtevät tarinoistamme (yleensä kovaäänisiä) ja niitä, jotka nousevat rauhaisesta ytimestämme (hiljaisempi hyminä). Kaikille äänille on paikkansa. 






perjantai 31. maaliskuuta 2017

Etsitkö laastaria vai rohkenetko paljauteen?


Ihmiset suhtautuvat tietoiseen läsnäoloon hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisille kyse on syvästä meditatiivisesta harjoittamisesta ja toisille se on  rauhoittumisen ja hyvinvoinnin työkalu. Joillekin tärkeintä on tietoisuuden avaaminen ja itsensä kohtaaminen.

Joskus taas mindfulnessia käytetään kuin hymynaamatarraa, jonka tarkoitus on saada elämä näyttämään vähän mukavammalta.

Kuulin vastikään yrityksestä, jossa tehtiin organisaatiomuutoksia ja ihmiset sijoitettiin vasten tahtoaan isoon avokonttoriin. Työntekijöiden kesken vallitsi epätietoisuus ja työympäristössä rauhattomuus. Lääkkeeksi tarjottiin mindfulness-kurssia, joka tässä tilanteessa herätti lähinnä ärtymystä ja vastustusta.

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen ei ole laastari, jolla voi paikata organisaation ongelmia tai huonoa johtamista. Silloin kyseessä on hymynaamatarran liimailu ongelmien päälle: peitellään olemassa olevaa tilannetta ja toivotaan kaikille kivaa fiilistä.

Mindfulnessin harjoittamisesta on tutkitusti hyötyä organisaatioissa, mutta ei sillä rakenteellisia ongelmia korjata. Se on hyvinvointia lisäävä taito etenkin työyhteisöissä, joissa on muutenkin sitouduttu työkulttuurin kehittämiseen, hyvään esimiestyöhön ja henkilöstön hyvinvointiin.

Kun puhutaan tietoisuustaidoista, kyse on lähtökohtaisesti aina ihmisestä yksilönä ja hänen motivaatiostaan, sillä halua itsensä kohtaamiseen ei voi väkisin lapata kauhalla sisään. Tietoinen läsnäolo on ensisijaisesti itsestä huolehtimisesta ja lempeän asenteen harjoittamisesta omaa ihmisyyttä kohtaan. Vain sitä kautta voi muutoksia alkaa virrata myös vuorovaikutukseen, työyhteisöön ja ilmapiiriin. 

Tietoisen läsnäolon harjoittamista ei kuitenkaan voi ehdollistaa odotuksille tai vaatimuksille, sillä se ei ole kontrolloitavissa. Sen tehtävä on havainnoida ja tuoda näkyviin – saattaa kokemus hyväksyvän kohtaamisen ja myötätunnon piiriin. Se on eheyttävää monella tasolla, silti tulostakuita on turha vaatia.

Piilotanko vai kohtaanko?

Vaikka äskeinen esimerkki koski organisaatiota, niin saman sorttista käsirysyä laastaroinnin ja avoimen olemisen välillä käymme myös itsemme kanssa. Vieläpä paljon intensiivisemmin.

Törmään usein (lähinnä tiedostamattomaan) käsitykseen, että kun kehittää itsetuntemusta ja tietoisuustaitoja, niin koko ajan pitäisi olla hyvä olo ja tasapainoinen mieli. Sitten kun koetaan ahdistusta, häpeää tai masennusta, niin kauhistutaan "epäonnistunutta oloa" tai piilotetaan ei-toivotut tunteet kemikaalimaton alle.

Mieli on jo luonteenomaisesti rauhaton, täynnä ajatuksia ja etsimässä virheitä. Ikävät kokemukset ja mielen tarinat aiheuttavat raskaita tunteita, jotka helposti jäävät systeemiimme pyörimään. Pyrimme vaistomaisesti niiltä piiloon. Se on inhimillistä. Meillä on pimeitä kohtia, pelottavia tunteita, vaikeita tilanteita elämässä. Olemme kerta toisensa jälkeen valinnan edessä: pyrinkö peittämään ne vai voinko antaa  kaikelle luvan olla?  Voinko ottaa vaikeankin olon vastaan?

Jos tietoinen läsnäolo on avointa ja hyväksyvää olemista kaikelle itsessä, se on avoimuutta myös  ikäville tunteille. Onhan se hemmetin pelottavaa välillä, ja itsekin olen tämän pelon kanssa napit vastakkain monet kerrat. Olen valinnut katsoa sitä silmiin niin hyvin kuin osaan.

Kysymys kuuluu, valitsenko laittaa kivan laastarin kipeän kohdan päälle, katsoa muualle ja vakuutella, että homma on hallinnassa? Yritänkö kontrolloida ja siivota hankalat tuntemukset piiloon? Kaikki me välillä näin teemme, mutta samalla suljemme osia itsestämme pois.

Tietoinen läsnäolo tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden kulkea itsemme ja kipeiden kohtien läpi. Se kysyy, tohdinko ottaa koko itseni vastaan, hyväksyvästi ja myötätunnolla? Paljaus ei aina ole helppoa, mutta vain siten voin olla vapaa ja vastaanottavainen myös valoisalle ja luovalle. Mörköjen läpi painellessa mukaan tarttuu aina korvaamattomia tietoisuuden lahjoja. 


Rohkenemalla avoimeen kohtaamiseen annan itselleni luvan olla kokonainen kaikkineni.